Ruumiillisuus osana, rajallisuus kohtalona

Miten tätä elämää rakastankaan. Me olemme ruumiillisia olentoja kaikki kuolevaiset. Tämä universumi ja meidän maailmamme on kovin hämmästyttävä paikka. Muistan ihmetelleeni sitä jo nuorena, kun syksyisin oli pimeää ja pihalta saattoi nähdä tähtitaivaan kaikessa komeudessaan. Naapurin mies kävi joka toinen ilta ostamassa meiltä muutaman litran tinkimaitoa ja hän kertoi minulle kiintotähdistä, planeetoista ja tekokuista, joista ensimmäisen oli Neuvostoliitto lähettänyt maata kiertävälle radalle. Muuta hyvää kerrottavaa hänellä sodan käyneellä miehellä ei naapurimaastamme ollutkaan. Mutta hän sai Sputnikista hyvän aasinsillan sotajuttujen kertaamiseen. Ei ne tarinat minua kovin kiinnostaneet, mutta häntä oli silti mukava kuunnella. Kävin joskus hänen mökissään ison tien toisella puolella, missä hän asui vanhan äitinsä kanssa keskellä metsää. Hän luki Kansa Taisteli -lehtiä mutta myös Valittuja Paloja, joista minäkin aloin ammentaa tiedon murusia.

Tästä maailman ihmeellisyydestä vanhempanikin saivat oman osansa koettavaksi. Ei liene isompaa ihmettä kuin lapsen syntymä ja äitiys kokonaisuudessaan. En silloin osannut sinä ihmetellä, sillä se oli liian itsestään selvää eivätkä vanhempani varmaankaan olisi löytäneet tapaa, millä sitä ihmettä minulle tai veljelleni olisivat ryhtynyt valottamaan. Luulen, että juuri vanhemmuus saa ihmisen ajattelemaan omaakin elämäänsä uudella tavalla, jos hän on tarpeeksi kypsä siihen. Olemme osa luontoa, tänne syntyneet ja vuorollamme täältä poistumassa. Miespolvet vaihtuvat ja vain maailmankaikkeuden ihme jää. 

Täällä kaupungissa ei juuri tähtiä näe, mikä on valosaasteen vika. Luulen, että me nykyajan ihmiset vieraannumme luonnosta ja lakkaamme ihmettelemästä liiallisen sähkövalon vuoksi. Kun näkee taivaan valot kaikessa kirkkaudessaan, silloin ehkä paremmin käsittää ihmisen pienuuden ja elämän lyhyydenkin. Olen nimittäin oppinut, että tähdet eivät ole pieniä, vaan ne ovat kaukana. Tieteellinen maailmankuvani kertoo, että voin nähdä silmilläni kauas menneisyyteen, aikaan ennen ajanlaskumme alkua ja sitä aikakautta, kun dinosaurukset mellastivat maan päällä. Vaikka valo on nopea, sillä menee oma aikansa kulkeutua tänne Linnunradan reunamille, missä mekin asumme.

Isohan se universumi on. Mutta voisi se olla isompikin. Tai pienempi. Eikä minun järkeni käsitä sitä, että sen ulkopuolella ei olisi mitään. Mitä se sitten olisi, tyhjääkö vain. Ja viisaat väittävät maailmankaikkeuden syntyneen joskus, ja että se joskus myös lakkaa olemasta. Tai jotain sinne päin. Mutta mitä olisi ollut ennen alkuräjähdykseksi kutsuttua pamausta, josta viisaat tieteilijät puhuvat. Äitini taisi uskoa enemmän Raamatun kertomukseen maailman luomisesta. Minusta se on ihan yhtä uskottava tarina ja teoria kuin sykkivän maailmankaikkeuden ihme. Siis että menneestä iäisyydestä tulevaan loputtomaan iäisyyteen saakka universumi pamahtaa pienestä pisteestä laajetakseen määrättömän suureksi taas kutistuakseen jälleen. Ja tämä kaikki toistuisi aina vaan uudestaan. Me emme voi tietää emmekä täysin ymmärtää. Siksi lienee turha tästäkään kiistellä.

Ei tätä auta miettiä. Silti se on jostain syystä kiehtovaa. Ja mitä jos tuota Jumalan luomaa maailmankaikkeutta tai tiedemiesten sykkivää universumia ei olisi. Olisiko vain pimeä tyhjyys, mutta sekin olisi jotakin. Ja jos meitä ihmisiä ei olisi tai muuta älyllistä elämää, niin kukaan ei edes ihmettelisi tätä kaikkea ja mitä varten se sitten olisi tai olisi olematta.

Nämä pohdinnat saavat minusta oikeutuksensa, kun ajattelen sodan turhuutta. Väkivallan sijaan voisi ihan hyvin olla väkivallattomuus. On nimittäin ihmisen suurta mielettömyyttä ryhtyä tappamaan toisia muka jotakin etua saadakseen. Olen kuullut sanottavan, ettei ole koskaan ollut sellaista sotaa, josta olisi ollut jollekin etua. Monenlaista haittaa kylläkin. Inhimillistä kärsimystä ja hirveätä hävitystä pelkästään.

Meidän jokaisen on hyvä kunnioittaa luontoa ja kohdella maailmaa mahdollisimman hyvin. Siksi minäkin vältän roskaamasta ja saastuttamasta. Kovin vähäiseltä tuntuu roskan noukkiminen lähipuistosta, tai kauppareissun tekeminen polkupyörällä autoilun asemesta, kun saman- aikaisesti pommitetaan kokonaisia kaupunkeja hajalle ja poltetaan fossiilisia polttoaineita oikein urakalla panssarivaunujen liikuttamiseksi tihutöihin. Silti teen oman osuuteni luonnon hyväksi kuten varmaan jokainen, joka suhtautuu itseensä, kanssaihmisiinsä ja luontoon huolehtivaisesti.

Ajatukseni taisivat inspiroitua - tai uudelleen aktivoitua koulutuspäivien jälkimainingeissa. Ikuisia kysymyksiä ovat juuri pohdiskelut ruumiillisuudesta ja rajallisuudesta. Ajatukset ovat omiani enkä siis siteeraa luennoitsijoita. Olen heille kiitollinen saamastani luovuuden pyrskähdyksestä, joka ilahduttaa ennen muuta itseäni.