Kadonnuuta aikaa etsimässä

12. loka, 2021

 

Kirjakerho lähetti aikoinaan teoksen, jota luin muutaman sivun ja laitoin hyllyyn myöhempää perehtymistä varten. Hylly on vaihtunut monta kertaa sen jälkeen ja kirja on edelleen ollut lukematta. Klassikkoteos on vaikuttanut liian haastavalta minulle, vaikka joskus pidin itseäni lukumiehenä.

Kadonnutta aikaa etsimässä kuuluu varmaankin niihin kirjoihin, jotka jokaisen olisi hyvä lukea. Lukemattakin minulla on ollut siitä mielipide. Kirja on ollut mielestäni hyvä ja syvällinen. 17- vuotiaana olin luullakseni hieman pettynyt, kun siinä ei ollut seikkailua ainakaan ensimmäisillä sivuilla. Se ei muistuttanut ollenkaan Kärpästen herraa eikä Monte Kriston kreiviä. En löytänyt sen alusta myöskään huovismaista huumoria, joka olisi innostanut nuorukaista lukemaan. Kyllä Konsta Pylkkänen oli sentään toista maata eikä ollenkaan niin raskassoutuinen kuin tämä kirja.

Myöhemmin tämä Proustin kirja vertautui mielessäni epämääräisesti Kadonneen aarteen metsästäjään ja ajattelematta asiaa sen tarkemmin uskoin siitä joskus löytävän Indianan Jonesin kaltaisen seikkailija ja sankariarkeologin. Nimihän viittasi siihen.

Nyt sain hyvän syyn tarttua kirjaan, koska se valittiin lukupiirimme tekstiksi. Tulipahan luettua! Kymmeniä vuosia se ehti odottaakin vuoroaan. Arvasin, että tulen yllättymään. Kirjan sisältöä ei voi tietenkään nimestä päätellä. Yle Areenasta löytyvä äänikirja helpotti tehtävää. Erja Manto on hyvin eläytyvä lukija, joka osaa rytmittää valtavan pitkät lausekokonaisuudet sillä tavalla, että niistä tulee ymmärrettävämpiä kuin vain itse kirjaa lukemalla.

Tarina alkaa unen ja valveen rajapinnan hienolla kuvauksella. Miten yksin pimeässä sekoittuvat nykyhetki ja menneisyys. Unet ja tosiasiat. Melkein jo ymmärrän, mitä tarkoittaa ”kadonnutta aikaa etsimässä”. Kirjoittaja saa unistansa apua löytääkseen vanhat lapsuuden muistot, ne mukavat ja ne kipeät.

Kirja on sen jälkeen kuvausta näistä muistoista. Nykyisin puhuttaisiin autofiktiosta, kun kirjailija kertoo elämänkertaansa muuttaen joitakin paikannimiä, ihmisten nimiä, kenties heidän sukupuoltaan. Se ei ole puhtaasti elämänkerta, vaikka sitä voisi sellaisena pitääkin. Autofiktion ja elämänkerran ero tosin on aina häilyvä, sillä kertoessamme menneisyydestämme, me joka tapauksessa teemme tarinaa. Mitä parempi kertoja, sitä todemmalta kertomus tuntuu. Niinpä elämänkertakin voi vaikuttaa keksityltä ja autofiktio historialliselta dokumentilta. Uskomme silloin, että kaikki on tapahtunut juuri sillä tavalla kuin ne on kerrottu.

Ihastuin ja vihastuin Proustin loputtomiin yksityiskohtien kuvaamiseen. Miten voi orapihlaja-aidasta kirjoittaa monta sivua. Meidän aidastamme ei ole paljon kertomista. Se kasvaa, se peittää kesällä näkyvyyttä tontin ulkopuolelle. Sitä pitää leikata joka vuosi ja siinä on piikkejä, jotka ovat saattaneet puhkoa renkaita, jos ei ole varonut. Kirvojen koti se myöskin on, ja siksi siitä on linnuille paljon iloa. Pensasaitamme on siis hyönteissyöjien ruokapöytä.

Mutta mitä runoilee herra Proust orapihlaja-aidasta, joka reunusti Swannin tietä: ”…Oksien päissä, tiheässä kuin koristepaperiin käärityt ruukkuruusut, joiden kaidat soihdut pantiin suurina juhlapäivinä säihkymään alttarille, pursuilivat tuhannet pienet kalpeamman väriset nuput, joiden raottuessa näki kuin vaaleanpunaisen marmorimaljan pohjalta verenpunaisia värisävyjä, ja ne paljastivat kukkia selvemmin, miten poikkeuksellinen, vastustamaton erityisolemus oli orapihlajassa: missä ikinä se teki nuppuja, missä ikinä se puhkesi kukkaan, nuput ja kukat olivat aina vaaleanpunaiset…” Ja niin edelleen. Monta sivua tarkkaa kuvausta orapihlajista ja niiden herättämistä mielleyhtymistä.

Kirja on mielestäni kertomus kirjailijaksi kasvamisesta. Tarvitaan tarkkaa havaintokykyä, jotta voi nähdä paljon yksityiskohtia, joissa sanotaan milloin pirun, milloin Jumalan asuvan. Myös piilotajunta asuu niissä. Hyvää romaania tai runoa ei voi kirjoittaa ilman tarkkaa havaintokykyä ja toisaalta laajaa ja värikästä sanavarastoa. Kirjan kertoja epäili, ettei hänestä olisi kirjailijaksi, vaikka hän siitä haaveili. Mutta tuli hetki, jolloin hän oivalsi osaavansa kertoa: …”jotakin kätkettyä paljastui minulle, mieleeni tuli ajatus, josta hetki sitten en ollut tiennyt mitään, se muotoutui sanoiksi päässäni, ja ilo, jonka äsken olin kokenut, kasvoi niin suureksi, etten minä eräänlaisen huuman vallassa voinut ajatella enää mitään muuta.”

Kirja kuvaa myös kehitystä pienestä pojasta nuorukaiseksi. Se on kokonaan toinen tarina, ehkä helpoimmin ymmärrettävissä koko teoksessa. Meitä lukijoita kiehtoo kätketyssä muodossa oleva eroottinen viritys, heräävä seksuaalisuus eri ikäkausina.

Mitä sitten pitää sisällään kirjan nimi? Muistot ovat ajan kultaamat. Tämän päivän aistimukset ja nautinnotkin vaikuttavat laimeilta sen rinnalla, miten hän muistaa lapsuutensa ja nuoruutensa kokemukset. Kadonnutta aikaa ei saa takaisin, vaikka minne matkustaisi: ”…minä olen usein halunnut tavata jonkun ihmisen tajuamatta, että syynä oli vain se, että hän toi mieleeni orapihlaja-aidan, ja pelkkä matkustamisen halu on saanut minut uskomaan ja uskottelemaan rakkauden puhjenneen uuteen kukoistukseen…”