Elokuun 2019 lukupiiri

12. loka, 2021

Tutustuin Jumalten naamiot -romaaniin nyt ensimmäisen kerran. Kannustimena toimi lukupiiri, jossa tulisimme käymään keskustelua kirjan pohjalta. Arvelin lukukokemukseni perusteella, että keskustelua ei syntyisi paljonkaan. Näin ajattelin siitä huolimatta, vaikka tarina vei muassaan ja herätti paljon ajatuksia ja tunteita. Silti kävi niin, että lukupiirissä ajatustenvaihto oli vilkasta ja antoisaa. Jopa niin, että jatkoin pohdintaa yöllä unissani. Vahinko, että yön unet unohtuvat. Uskon silti, että ne järjestelivät kokemaani ja samalla kirja ja siihen liittyvä mielen työ jättivät pysyvän jälkensä sisälleni.

Tänä kesänä olen elänyt useamman elämän, jos mukailen erästä tv:ssä kuulemaani keskustelua. Samastumalla Nicholakseen olen elänyt viisikymmenluvun Kreikassa ja Englannissa samalla kun tiedän lukevani kirjaa omassa kodissani. Muistoja jää molemmista. Eikä tarvinnut lähteä Kreikan helteisiin tunnelmaan päästäkseni. Aeginan saari on minulle vuosikymmenten takaa tuttu ja monia lämpimiä muistoja sisältävä. Romaanin Phraxos on todellisuudessa kartassa näkyvä Spetses, jonne laivat Ateenan Pireuksesta kulkevat Poroksen ja Hydran kautta.

Jumalten naamiot herättää paljon kysymyksiä - kuten hyvän kirjan kuuluukin tehdä. Tarinan voi ymmärtää nuoren miehen kehityskertomuksena, ja sellaisena sen mielelläni näenkin. Paljastamatta juonta kovinkaan paljon, voin todeta Nicholaksen muuttuneen Kreikassa viettämänsä vuoden aikana jonkin verran aikaisempaa kypsemmäksi ja kykenevämmäksi tuntemaan rakkautta.

Kirjailija luo tarinan, jossa hän yrittää ymmärtää omaa sisintään ja suhdettaan muihin ihmisiin ja maailmaan ja tulee samalla auttaneeksi meitä muita samoissa tehtävissä. Lukijana yritän selittää teoksen hahmoja ja tapahtumia ikään kuin nämä olisivat oikeita ihmisiä.

Kirjailijalla on valta luoda ihan oma maailmansa. Hän voi hallita teoksen minähahmon elämää mielensä mukaan. Hänellä on valta päättää, millaisiin kohtaloihin kirjan ”minä” joutuu. Mitä hän ajattelee, keitä hän tapaa ja millainen hän on suhteissansa toisiin ihmisiin, luontoon sekä siihen miten hän ymmärtää kulttuurin, historian, myytit ja taiteen. Tällä kertaa nuori mies nimeltä Nicholas on kirjailijan pyöriteltävänä. Tarinan ytimessä on hänen joutumisensa vanhemman miehen (Conchis) salaperäiseen näytelmään esittämään jotakin roolia. Conchisin intohimona oli näyttämötaide ja osaamisalueena ihmisen mieli. Olemme tietenkin kiinnostuneita hänen motivaatiostaan. Se jäänee arvoitukseksi, samalla tavalla kuin niin monet muutkin asiat kirjan kuudellasadalla sivulla.

Tarinan voi nähdä yhtä arvoituksellisena kuin koko elämän. Voimme lukijoina olla sellaisten kysymysten äärellä kuin mitä on olla mies. Tai nainen. Millä tavalla vietit ohjailevat valintojamme. Miten oma elämänhistoriamme vaikuttaa siihen, miten asetumme suhteisiimme. Onko viisainta elää omaa pientä elämää haikailematta jotakin suurta. Mikä saa ihmisen sadismiin rakkauden tekojen asemesta. Mikä ajaa miehiä väkivaltaan ja sotiin, missä empatia puuttuu kokonaan. Mitä tapahtuu, kun yksilö menettää järkensä ja sairastuu psykoosiin.

Fowles on oivallisella tavalla kyennyt kuvaamaan ihmisyyden erilaisia puolia. Hän kirjoittaa elävästi rakkauden iloista, eroamisen kipeydestä, rakastamisen vaikeudesta ja syvästä tuskasta seurauksena hylätyksi tulemisesta. Mutta hän kuvaa myös ihmisen sitä merkillistä puolta, jota fysiologian professori Leo Hirvonen aikoinaan kutsui traumaepidemiaksi tarkoittaen maailmansotia ja pienempiäkin aseellisia selkkauksia.

”…pyydän teitä myös ottamaan huomioon että se tapahtui maailmassa, missä mies pitää itseään naista ylempänä olentona…se on maailma, jossa vallitsevat raaka voima, totinen ylimielisyys, kuviteltu arvovalta ja alkuihmisen typeryys…Miehet pitävät sodasta koska se suo heille mahdollisuuden näyttää vakavalta. Koska he kuvittelevat että se ja vain se estää naisia nauramasta heille. Sodassa he voivat alentaa naisen esineeksi. Siinä juuri on sukupuolten välinen suuri ero. Miehet näkevät esineitä, naiset näkevät esineiden väliset suhteet. Tarvitsevatko esineet toisiaan, rakastavatko ne toisiaan, sopivat toisilleen. Tämä ylimääräinen tuntemisen ulottuvuus meiltä miehiltä puuttuu, ja se tekee sodasta inhottavan kaikille oikeille naisille – ja absurdin. Minäpä sanon mitä sota on. Sota on psykoosi joka johtuu kyvyttömyydestä nähdä suhteita. Suhteitamme kanssaihmisiin. Suhdettamme taloudelliseen ja historialliseen asemaamme. Ja ennen kaikkea suhdettamme tyhjyyteen. Kuolemaan…” (sivu 382).

Siteerasin tätä näin pitkästi, koska tähän taitaa kiteytyä jotakin keskeistä kirjailijan ajatuksista. Hän saa lukijan ajattelemaan maailmamme mielettömyyttä ja miten se hulluus kumpuaa juuri vääränlaisesta maskuliinisuudesta. Kuvittelemme edelleen, että oikea miehisyys on valtaa, väkivaltaa, alistamista ja tuhoamista. Sitä kutsutaan fallisuudeksi eikä se ole kypsää miehisyyttä, vaan keskeneräisyyttä. Mies kypsyessään on valmis ottamaan myös feminiinisyyden osaksi luonnettaan ja tulee kykeneväksi iloitsemaan yhdessä naisellisuuteen kypsyneiden naisten kanssa rakkaudesta. Luovuudesta tuhovimman asemesta. Molemminpuolisesta ilosta alistamisen ja alistumisen asemesta.

Kirjan seuraavassa luvussa on harvinainen kuvaus sota-ajan mielettömyydestä. Siinä on hyvin yksityiskohtainen kertomus säälimättömyydestä ja sadistisuudesta. Siinä ei ole sijaa minkäänlaiselle toisen kunnioittamiselle tai armollisuudelle. Mielestäni kirjallinen kuvaus onnistuu elokuvaa paremmin todellisuuden välittäjänä. Mielikuvitus tekee sen, minkä voisi nähdä valkokankaalla. Elokuva sotaa ja järjetöntä väkivaltaa kuvatessaan on mielellemme liikaa. Siltä on pakko suojautua, jolloin suljemme silmämme tai mikä vielä pahempaa – se muuttuu viihteeksi silmissämme. Mikä valkokankaalla tapahtuu, onkin näyteltyä eikä kuvaa todellisuutta.

Eivät sodat todellakaan ole loppuneet. Esimerkkinä voisi olla vaikkapa Ruandan kansanmurha, missä ainakin miljoona ihmistä kohtasi väkivaltaisen kuolemansa. Ilman minkäänlaista järjellistä syytä tietenkin. Tuoreempiakin esimerkkejä valitettavasti löytyy kuten Syyrian sota.

Fowles esittää Conchisin suulla varsin radikaalin ajatuksen, jota sopii pohtia tänäkin päivänä. On puhe ensimmäisestä maailmansodasta. Conchis kuvaili länsirintaman kauhuja hyvin todentuntuisesti: ”…Uudelleen alkanut tihkusade kiilteli kivillä. Ruumiiden iholla. Monet saksalaiset olivat kuolleet talojen sisään. Kymmenessä minuutissa näin yhteenvedon siitä, millainen teurastamo tämä sota oli. Veri, ammottavat reiät, lihasta törröttävät luut, puhjenneiden sisälmysten löyhkä…"

Ja sitten se meille niin vieras ajatus: ”…Tällaiseen ei ollut mitään oikeutusta. Olisi tuhat kertaa parempi, että Englannista tulisi Preussin siirtomaa. On kirjoitettu, että tällaiset näkymät synnyttävät kokemattomassa sotilaassa mielettömän halun päästä itsekin tappamaan…”. Siis jos joku tahtoo vallata maamme, hän tehköön sen!

Paljastui, että päähenkilö oli mukana tietämättään jonkinlaisessa näytelmässä. Väitetiin myös, että hänelle tehtiin psykologista koetta. Pyrkimys olisi selvittää, miten niin sanottu terve selviytyy sairastumatta psykoosiin kaiken sen keskellä, minkä hän joutuu kohtaamaan.

Päähenkilölle tehty ”analyysi” on mielestäni psykoanalyyttisen tulkinnan irvikuva. Se on jotain sellaista, mitä teoriaan pinnallisesti tutustunut saattaisi tehdä pöljyyksissään. Niitä potilasarviointeja on historian saatossa tehty. Valitettavaa on, että moni lukija saattaa hairahtaa pitämään teoksessa kuvattua analyysia todellista psykoanalyysia vastaavana. Raakalaismainen niin sanotun totuuden kerronta ei sitä ole. Lyhyen tutustumisen jälkeen tehdään ylhäältä päin jumalallisia oletuksia tutkimuksen kohteesta. Kaiken lisäksi tulkitsija uskoo itse arviointeihinsa.

Tällaista kirjailija taisi tarkoittaa puhuessaan rikkiviisaasta tieteenteosta.

Kirjailija itse alkusanoissaan hieman valottaa teostaan, ja saa ymmärtämään paremmin tarinan sanomaa: ”…Jumalten naamioilla ei ole sen kummempaa todellista merkitystä kuin Rorshachin kokeella psykologiassa. Sen merkitys on siinä minkä se aiheuttaa lukijassa, mikä se sitten onkin, eikä mitään oikeaksi määritettävää reaktiota ole olemassakaan.

Halusin nimenomaan, että Conchis esitti sarjan naamioita jotka edustivat ihmisten jumalkäsityksiä yliluonnollisesta aina rikkiviisaaseen tieteentekoon saakka; toisin sanoen sarjan ihmisen harhakäsityksiä sellaisesta mitä ei ole olemassa tosiasiana, ehdottomana tietona eikä ehdottomana voimana. Tällaisten harhakäsitysten tuhoamisen tulee mielestäni yhä olla nimenomaan humanistinen tavoite…