Lukupiiri

12. loka, 2021
25. huhti, 2019:
 

Romaanin tapahtumat ajoittuvat 1680-luvulle. En tunne sen aikaista historiaa juuri ollenkaan. On hämmentävää huomata, miten vähän tietää. Aktiivinen tietovarasto on pieni.  Olen kuullut aikaisemmin Halleyn komeetasta. Pyrstötähden vieraillessa 1980-luvulla maapallon lähistöllä pidin itsestään selvänä, että se oli juuri sen niminen. Tämän kirjan ansiosta tiedän, mistä komeetta on nimensä saanut. Herra Halley muuttui eläväksi historialliseksi henkilöksi lukijan mielessä. Sir Isaac Newton oli Halleyn aikalaisia. Koulussa sain tietää hänestä, mutta on myönnettävä, että en ole kovinkaan tarkkaan tiennyt, missä ja milloin hän on elänyt ja tutkimuksiaan tehnyt. St. Helenan saaresta en ole myöskään tiennyt juuri mitään. Epämääräisellä tavalla olen sijoittanut sen keskelle suurta Atlanttia. Olen myös kuullut, että Napoleon karkotettiin juuri sinne katumaan tekojaan. Siksi olisin saattanut väittää saaren kuuluneen Ranskalle.

Kirjan luettuani olen siis tietäväisempi historiasta, vaikka se ei dokumentti olekaan. Kirjailija on ihailtavalla tavalla perehtynyt aikakauteen ja kyennyt luomaan uskottavan tarinan, missä lukija pääsee minäkertojan havaintojen ja ajatusten kautta sisälle sen aikaiseen elämään. Kieli on rikasta. Tulee vaikutelma kuin olisi löydetty kirjallinen todellinen dokumentti, joka sitten on käännetty elävälle suomenkielelle.

Romaani kuvaa nuoren pojan ajattelun kehitystä. Isätön pikkupoika saa esikuvan ja opettajan kuuluisasta tutkijasta, joka sitten palaa takaisin Lontooseen. Myöhemmin monien vaiheiden ja tapahtumien kautta poika – Angus – päätyy Halleyn perheen luokse. Hän on silloin varhaisessa nuoruusiässä mieleltään kiinni tutkijan ja ajattelijan maailmassa. Hän on kirjan lopussa kehittymässä vahvaksi ja pystyväksi nuorukaiseksi, ja lukijan ehkä kaipaama iänmukainen seksuaalisuuskin pilkahtaa olematta kuitenkaan millään tavalla pääosassa. Nuori piikatyttö haluaa näyttää hänelle mustelmaa reidessään ja pyytää tutkimaan sitä. Se tuntuu molemmista ilmeisen miellyttävältä, mutta tyttö kavahtaa pois tilanteesta ja vetäytyy etäämmälle. Seksuaalisuus on esillä aikuisten elämässä ilmeisen ristiriitaisena ilmiönä. Miesten ja naisten suhteet herättävät lukijoissa monenlaisia uteliaita kysymyksiä siitäkin, kuka on kenenkin lapsi. Kirjailija on onnistunut rivien välissä kertomaan salaisuuksia, joita romaanin aikuiset eivät paljasta. Lukija saa tehdä vapaasti omia päätelmiään senkin perusteella, millaiset välit tarinan henkilöillä on keskenään. Myös laskelmia pääsee tekemään. Olisiko mahdollista, että tämäkin lapsi olisi salatun kiihkeän suhteen seurauksena syntynyt.

Taivaanpallo on hyvä ja paksu kirja. Siinä on runsaasti tekstiä. Minun kipurajani kirjalle on viisisataa sivua. Jos on paksumpi, en uskalla tarttua haasteeseen. Olli Jalosen kirja vaatii aivotyötä. Ilman aktiivista ajattelemista teoksesta ei selviä. Siksi on pakko lukea kiirehtimättä liikaa. Sellainen lukemisen tyyli vastaa hyvin myös tarinan kulkua ja aikakautta, jota siinä eletään. ”Matka on aika, mutta aika ei ole matka”, siinä sanotaan vapaasti siteeraten. Yksittäinen lause vaatii lukijalta paneutumista ja työtä. Voisiko siihen harjaantua samaan tapaan kuin pitkänmatkan juoksuun, joka aluksi on mahdotonta, mutta vähitellen lenkkejä pitentämällä helpottuu. Jos ei lue muuta kuin kevyttä tekstiä, ei ajattelu myöskään kehity. Kirjan nuori päähenkilö pohtii tätäkin kysymystä ainakin yhdessä lauseessa. Sen sisältö lienee sen tapainen, että oppimiseen tarvitaan lukemisen lisäksi ajattelua.

Kehittyykö ajattelemisen taito lukemisen myötä? Onko lukutaidon yliarvostusta tulla tämäntapaiseen johtopäätökseen. Onhan ajattelua ollut paljon ennenkin ja ihmiset ovat osanneet kertoa tarinoita toisilleen. Perimätieto on siirtynyt tarinoiden kautta sukupolvelta toiselle. Ja toisaalta lapsi parhaassa iässään osaa kysellä ja kertoa vaikka minkälaisia juttuja, kunhan joku jaksaa kuunnella. Ei siihen lukutaitoa tarvita -niinkin voi väittää. Mikä ero sitten on lapsen satumaailman ja aikuisen ajattelun välillä? Miksi varsin suuri osa meistä menettää lapsen kyvyn olla leikin ja mielikuvituksen maailmassa? Miksi lakkaamme kyselemästä kaikkea jo ennen kouluikää? Koulussahan olisi hyvä tilaisuus oppia ja ihan omasta kiinnostuksesta.

Kirjailija on oivallisella tavalla tavoittanut jotakin tärkeää ajattelemisen kehittymisestä. Ja siitä, miten nuori poika löytää kiinnostuksen maailman tutkimista kohtaan kokeneitten opastuksella ja heistä esimerkkiä ottaen. Tiede ja uskontokin ovat pohdinnan kohteena. Ja koko tämä maailmamme ja maailmankaikkeuden mysteeri. Ihmisen osa ja arvo. Rinnalla kulkee vallankäyttö, väkivaltakin ja ajattelemattomuus ja miten tuhoavaa se on.

1600-luvun elämä on paljon yksinkertaisempaa kuin meidän aikanamme. Päähenkilö mietti tietämistä, miten sitä on paljon vähemmän pienellä saarella kuin suuressa kaupungissa. Mitä on paljon tietäminen? Onko se, joka tietää pienessä kylässä kaiken ja tuntee jokaisen ihmisen, viisaampi ja tietäväisempi kuin se, joka Lontoossa tietää kaupunkinsa asioista vain vähän. Silti hän saattaa tietää paljon enemmän kaiken kaikkiaan. Sama koskee nykyaikaa verrattuna satojen vuosien takaiseen. Nykyisin kukaan ei voi tietää likimainkaan kaikkea ja on erikoistuttava osaamaan jotakin. Yleistietämisellä pärjää, mutta ei kovinkaan pitkälle enää.

Jalonen on viisaalla, jäljittelemättömällä ja persoonallisella tavalla käyttänyt sanoja kuvaamaan ajatuksia. Sisäisen maailman kokemuksia ja havaintoja ulkomaailmasta. Mitä sopii sanoa ja mitä ei, jotta ei joutuisi turhiin vaikeuksiin asemansa tähden. Ihmiset on jaoteltu luokkiin syntyperänsä perusteella. Ennakkoasenteet vaikuttavat eikä alempaan luokkaan kuuluvalta odoteta muuta kuin muiden palvelemista nöyrästi ja alistuvasti. Kirjassa kuvataan ohimenevästi myös orjuutta ja ihmisten olemista kauppatavarana. Miten heitä kuljetettiin laivan uumenissa myytäväksi jonnekin ja jos joku sairastui ja kuoli, ei sitä surtu kuin sen verran vain, mitä rahallista tappiota sellainen tuotti. Heidän ihmisyyttään ei nähty eikä varmaan sitäkään, miten he kärsivät ja surivat myöskin. Mutta onko nykyaika sen viisaampi, sillä vieläkin on orjan asemassa olevia paljonkin. Aikoinaan silmien sulkemista orjan elämän epäoikeudenmukaisuudelta ei liene ihmetelty ja se meidänkin näkökulmastamme on kuulunut siihen aikaan ja kulttuuriin. Miten nykyisin?

Kirja loppuu yllättäen kuin ennen aikojaan. Mutta niin sen kuuluukin olla. Elämän kuvaus alkaa aina jostakin ja päättyy johonkin. Tarina päättyy mutta elämä jatkuu siitäkin eteenpäin. Aika jatkaa kulkuaan ja tulee uusia tapahtumia. Juoni kuuluu tärkeänä osana hyvään romaaniin, väittäisin tällaisena tavallisena lukijana. Toive juonesta saattaa olla yhteydessä siihen, että oikeassakin elämässä tapahtuu jatkuvasti jotakin sekä ulkopuolellamme että sisäisessä maailmassamme. Jokaiseen päivään sisältyy etukäteiskuvitelma siitä, mitä tuleman pitää. Unet taitavat olla juonettomia, mutta niistä puhuessamme mielellämme teemme niistä kertomuksen, jotta uni ei olisi niin järjettömän oloinen. Ja eilisestä päivästä on juonellisia tarinoita kerrottavana sille, joka niitä jaksaa kuunnella. Jos kukaan ei juuri nyt ole valmis ottamaan kuuntelijan roolia, sellaisesta elää toive kuitenkin. Menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus muodostavat jatkumon, jota voisi kuvata sanalla juoni.

Tällaisia ajatuksia on päällimmäisenä tänään, kun Taivaanpallo on luettu ja siitä kirjapiirissä vilkkaasti keskusteltu. Olen päätynyt ensimmäistä kertaa elämässäni ryhmään, joka kokoontuu harvakseltaan keskustelemaan jostain kaunokirjallisesta teoksesta. Lukeminen on hyvä harrastus ja ”kannattaa aina”, jos siteeraan Jörn Donnerin tunnettua lausahdusta. Ajatusten jakaminen rikastuttaa kokemusta entisestään. Saatan suositella pienen ryhmän perustamista kenelle tahansa, joka on kiinnostunut romaanien lukemisesta.

Ilman keskusteluakin kirjat avartavat maailmankuvaa. Hyvän kirjan luettuaan ihminen ei ole enää entisensä. Tästä pysyvästä muutoksesta puhui psykoanalyytikko Tor-Björn Hägglund ja oli sanoissaan niin vakuuttava, että lainaan hänen ajatustaan vielä vuosikymmenten jälkeen. Olenko muuttunut mies, kun lukupiirin ansiosta olen viime aikoina kahlannut läpi useammankin hyvä kirjan?

Kun aikaa kuluu, aktiivisesta muistista katoavat jopa kirjojen nimet eikä enää vuoden päästä ole juuri mitään hajua lukemastani romaanista. Mutta onko silti käynyt niin, että kirjan aikaansaaman ajatustyön ja tunne-elämyksen seurauksena on tapahtunut sisäinen muutos, jonka laatua en osaisi kuvata kuitenkaan. Ainakin tiedän jotain japanilaisesta kulttuurista luettuamme Yukio Mishiman teoksen Kultainen temppeli. Amerikkalaiseen vuosikymmenten takaiseen pikkukaupunkiin ja sen asukkaisiin pääsin tutustumaan John Steinbeckin Torstai on toivoa täynnä -kirjan avustuksella. Tiedän myös jotakin toden tuntuista nuoren tytön kasvusta ristiriitojen repimässä Nigeriassa. Tähän antoi avaimet Chimanda Ngozi Adichie kirjassaan Purppuranpunainen hibiskus.

Seuraavaksi on vuorossa John Fowles: Jumalten naamiot. Siitäkään romaanista minulla ei ennakkokäsityksiä.