The President ja Asako I & II

Ohjaaja: Mohsen Makhmalbaf

Onnekkaiden sattumusten ansiosta pääsimme katsomaan teosta nimeltä The President. Jos valinta olisi pitänyt tehdä nimen perusteella, olisin valinnut jonkin muun. Hallitsijat ja vallankumoukset tai politiikka eivät ole kiinnostaneet taiteen sisältöinä. Yhteiskunnalliset keskustelut ovat tärkeitä, mutta puisevia. Ennakkoasenteilla varustettuna asetuin pienin odotuksin elokuvaa katsomaan suureen telttaan yhdeksänsadan muun kanssa. Tekstityskin oli englantia ja puhekieli niin outo, että siitä en tulisi saamaan selvää. Toki tiesin ohjaajasta jotakin ja osasin häntä arvostaa, mutta en ole tiennyt hänestä tarpeeksi pitääkseni häntä suosikkinani.

Elokuvan alkuasetelma oli kiehtova. Muutaman hienostuneen kaupunkikuvan jälkeen meille näytetään leppoisan näköinen vanha mies uniformussa koppalakki päässään. Seuranaan hänellä on pieni poika, joka puhuttelee vanhaa miestä majesteetiksi. Pojalla on samanlaiset vaatteet kuin vanhuksella. He ovat kaikesta päätellen hallitsijoita. Vanhus haluaa näyttää lapselle, mitä valta merkitsee. Hän ottaa puhelun ja käskee sammuttamaan valot. Koko kaupunki pimenee. Lapsi saa antaa määräyksiä vanhan miehen luvalla. Voi hyvin ymmärtää hänen innostuksensa, kun kaupungin kaikki valot syttyvät ja sammuvat hänen käskystään. Sitten tapahtuu jotain pelottavaa ja jännittävää. Pimeys säilyy, vaikka poika ja vanhus molemmat yrittävät käskeä valoja syttymään. Kohta paukkuvat pommit eri puolilla kaupunkia. Mitä tapahtuu? On tullut vallankumous. Hienolla virka-autolla koko hallitsijaperhe kulkee kaoottisen kaupungin halki kohti lentokenttää. Näyttää, että heitä vihataan. Muut perheen jäsenet nousevat lentokoneeseen ja matkustavat ulkomaille. Vain presidentti ja hänen tyttärenpoikansa jäävät.

He pakenevat maalle. Heitä vainotaan. He riisuvat vallan vaatteet ja ovat tästä lähtien isoisä ja hänen tyttärentyttärensä, jotka ovat kierteleviä taiteilijoita. Vanhus soittaa kitaraa ja tyttö tanssii. Tytöksi piti naamioitua, jotta tehtäisiin paljastuminen vaikeammaksi. Heidän kiinnisaamisestaan luvattiin iso palkkio, jota korotettiin kaiken aikaa. Pienenä yksityiskohtana pojan pitää tehdä luonnollisia tarpeitaan ja hän hämmästelee, kuka tulee pesemään. Ei hän ole ennen pessyt itse. ”En minäkään”, sanoo isoisä. Siitäkin selvittiin. Enää ei saa pissata seisaaltaan, eikä sanoa isoisää majesteetiksi. Piti myös muistaa olla marssimatta käsi lipassa, vaikka juhlallinen marssi kajahtaisi ilmoille. Lapsi oli paljastua tällaisen episodin yhteydessä.

Vaikka vanhus oli yksinvaltiaana saanut paljon pahaa aikaan, katsojan sympatiat olivat lähes alusta lähtien hänen puolellaan. Vallasta riisuttuna hän oli tavallinen ihminen. Toive paon onnistumisesta vain vahvistui sitä mukaa, mitä vaarallisemmaksi pako muuttui ja mitä verenhimoisempaa oli kansa. Kaikki janosivat kostoa. Koska tässäkään filmissä juoni ei ole pääosassa, voin paljastaa heidän jääneen kiinni. Vanhus löytyi piileskelemässä siltarummusta. Kansanjoukot vaativat heitä ammuttaviksi, mutta se ei olisi tarpeeksi. Pitää kiduttaa, paloitella, hirttää, polttaa nuotiossa. Lapsi ei ollut syyllistynyt mihinkään, ja järjen ääni pyysi armahtamaan hänet. Yksi järkevä oli onneksi puolustamassa näitä poloisia. Hän koetti jyristä, miten mieletöntä on koston ja väkivallan kierre. Se ei lopu koskaan, ellei sitä lopeteta. Teloittamisesta saatava mahdollinen riemu kestäisi kovinkaan pitkään. Miten vanhalle diktaattorille kävi, jäi katsojalle arvoitukseksi. Verenhimoisen koston keskellä armon ääni kuului silti. Ilman sitä olisi loppu ollut lohduton.

Mikä on diktaattorin syvin mielen maisema? Lapsikeisarista tulee maailman mahtavin hallitsija, jos hän ei löydä elämäänsä muuta ja tärkeämpää. Pienestä pojasta on hauskaa ja mahtavaa olla se, joka käskee. Valot sammuvat ja syttyvät, kun vain antaa määräyksen. Ei siinä kysellä käskyn järkevyyden perään. On tehtävä niin kuin pieni hallitsija määrää. Siinä on hänen leikkinsä kohokohta. Kaikki tottelevat, kun vain jotakin sanoo. Ei tarvitse ajatella omaa pienuutta ja vähäpätöisyyttä tai tavallisuuttaan. Siinä hetkeksi unohtuu sekin, että on elämässä muutakin. Poika kaipasi pakomatkalla Mariaa, pientä tanssipariaan. Valtaakin tärkeämpi oli siten rakkaus toista kohtaan. Eikä Maria tanssinut hänen pillinsä mukaan, niin luulen. Se ei haitannut, sillä yhdessä olo ja tanssiminen oli tärkeämpää. Luova olemisen tapa ei voinut toteutua äidin kanssa. Missä oli isä? Mahtava majesteetti, isoisä oli korvannut hänet.

Ohjaaja Mohsen Makhmalbafin elämänhistoria antaa ymmärrystä sille, minkä vuoksi hän on tämänkin elokuvan tehnyt. ”17-vuotiaana Mohsen Makhmalbaf puukotti poliisia poliittisen mellakan aikana. Hänen ja ystävien ajatuksena oli varastaa poliisilta ase ja ryöstää sillä pankki, jotta he voisivat laajentaa poliittista toimintaansa. Poliisit kuitenkin ampuivat Makhmalbafia mahaan ja hänet pidätettiin. Makhmalbaf säästyi teloitukselta, koska oli alaikäinen, mutta sai teostaan viiden vuoden maksimirangaistuksen, jota kärsi vallankumoukseen saakka.” Ei hän ollut yksinvaltias, mutta teloituksen välttäminen johti siihen, että saamme nyt nauttia hänen luovuudestaan.

Asako I & II

Ohjaaja: Ryûsuke Hamaguchi

Nyt meillä oli edessä nuorta kauneutta ja rakkauden monimutkaisuus. Japaninkieli ja englanninkielinen tekstitys toivat haastetta tarinan ymmärtämiselle. Muuten olisin luonnollisesti pysynyt kärryillä paljon paremmin. Lapinsuun elokuvateatteri on vanha eikä kovin hyvin suunniteltu, sillä edessä istuvan hiustupsu ikävällä tavalla keikkui tekstin edessä. Ja jos olisin itse kurkotellut pystymmäksi, olisin haitannut takanani istuvan näkökenttää? Tästä huolimatta saatoin ihastella visuaalista kauneutta. Elokuvassa esiintyi enimmäkseen nuoria ihmisiä. Keski-ikäisiä ei juuri näkynyt tai he olivat vaatimattomissa sivurooleissa.

Juoni on melko tärkeä tässä tarinassa? Tosin tilaisuuden tullen en vältä katsomasta elokuvaa uudestaan. On siis jotakin juonta merkityksellisempää tässäkin elokuvassa ja siksi luokittelisin sen hyväksi filmiksi.

Oli nuori tyttö, tai nainen. Hänen nimensä on Asako. Häntä vastaan tulee ihmeen ihastuttava nuorukainen, Baku. Asako päättää ottaa Bakun omakseen ja onnistuu siinä. Heille tulee intohimon täyteinen suhde. Erotiikkaa on kuvattu kauniisti eikä räikeästi niin kuin nykyfilmeissä on valitettavan usein tapana. Nuori mies on muuten verraton ja rakastettava, mutta hänellä on taipumus kadota kuvioista ja hän häipyykin lopullisesti. Nuori nainen tulee siis jätetyksi eikä hän ymmärrä syytä siihen.

Aika kuluu, ja Asako tapaa toisessa kaupungissa miehen, joka muistuttaa niin paljon hänen aikaisempaa ihastustaan, että hän on varma löytäneensä rakastettunsa uudestaan. Ryôhei kuitenkin väittää olevansa ihan joku muu. Heille syntyy suhde, jota varjostaa epäilys. Miehen näkökulmasta Asako ei ole varsinaisesti rakastunut häneen, vaan siihen aikaisempaan poikaystäväänsä, jonka nyt hänessä näkee. Naista taas kiusaa se, kun kaikesta samankaltaisuudesta huolimatta ei tämä mies maistukaan samalta. He pitävät niin paljon toisistaan, että päättävät mennä naimisiin. Sattuu vain niin, että Baku ilmaantuu kuvioihin. Hän on kuuluisa ja suosittu naisten keskuudessa. Nyt hän haluaakin aloittaa uudelleen suhteen Asakon kanssa. Tyttö onneton lähtee hänen matkaansa toiseen kaupunkiin ja jättää miehensä, kissansa ja kaiken muun taakseen. Hän uskoo suureen rakkauteen. Hän nukahtaa autoon. Baku kiipeää muurille nähdäkseen meren, mutta jättää kiipeämisen kesken. Herättyään unesta Asako tuleekin toisiin ajatuksiin ja haluaa palata miehensä luo. Asako jättää Bakun ja tämä hyväksyy sen muitta mutkitta naisen omana ratkaisuna. Baku tarjoaa ystävällisesti apuaan, jotta nainen pääsisi takaisin kotiin. Asako ei ota apua vastaan, ja jää yksin vailla tietoa paluumatkan järjestymisestä. Tässä kohtaa hän nousee muurin harjalle, jonka takana lainehtii valtameri.

Asako palaa kotiin, mutta aviomies on niin loukkaantunut, ettei halua häntä enää. Mies sanoo päässeensä kissastakin eroon. Nainen lähtee sateeseen etsimään kissaansa eikä löydä sitä. Aviomies tulee ja sanoo etsinnän olevan turhaa. Asako lähtee juoksemaan miehen perään niin lujaa kuin pääsee. Kotiportilla hän vaatii päästä sisään. Ovea raotetaan ja mies antaa kissan hänen sylinsä. Nainen työntyy sisälle kissansa kanssa ja he keskustelevat väkinäisesti kaikesta tapahtuneesta. Siihen elokuva päättyykin, elämä jatkuu luultavasti yhdessä ilman suuria tunteita, toiveita tai kuvitelmia. Arkinen elämä alkaa. On nainen, mies ja kissa. Ehkä ystävätkin palaavat, vaikka ilmoittivat naiselle, etteivät tule enää pitämään yhteyttä tämän tempun jälkeen.

Mitä tämä on? Miksi nainen on näin häilyväinen. Voisimme tietenkin kutsua häntä kypsymättömäksi, mutta se ei tee oikeutta hänelle, sillä voimme nähdä hänessä henkisen kasvamisen. Jos siis haluamme. Toisinaan on sisäinen pakko toimia järjettömästi. Muuten jää jumiin johonkin, eikä itsekään tiedä mihin. Joka tapauksessa päähenkilömme suurin murhe oli, kun hän tuli jätetyksi. Hän toimi sitten niin, että sai jättää itse juuri sen miehen, joka hänet oli ensin hylännyt. Kun hän oli näin tehnyt, hän näki ihmisen rakentaman muurin päältä valtameren. Tavoittiko hän silloin oseaaniseksi kutsutun tilan, siis syvän yhteisyyden kokemuksen.

Äidit ja isät kuuluu jättää, vaikka heitä rakastaa. Sen sijaan vanhempien ei pidä hylätä lapsiaan tai nuoriaan. Kun nuori lähtee, vanhemmat hyväksyvät sen ja molemmat osapuolet jatkavat elämäänsä eivätkä jää eroa murehtimaan. Nuori saattaa tuntea mahtavan valtamerellisen tunteen, kun side äitiin ja isään ei kahlitse häntä enää. Onko meidän kaikkien jätettävä joku rakkaamme voidaksemme saada valtamerellisen yhteisyyden kokemuksen? Moni hyvältä vaikuttanut suhde päättyy eroon. On kuin sisäisestä pakosta toimisimme niin, että voisimme lähteä elämään omaa elämää.

Nainen sai aviomiehensä takaisin ja tämä oli pitänyt kissastakin huolta. Jos ajattelemme kissaa seksuaalisuuden symboliksi, niin toiveita herättävää oli se, että lemmikki ei ollutkaan kadonnut ja se jäi yhteiseen kotiin. Siitä pidettäisiin huolta. Se saisi elää omaa kissamaista elämäänsä molempien lemmikkinä. Yhteiselämä tulisi tarvitsemaan paljon tahtoa rakkauteen, mutta näillä nuorilla oli taitoa kaikesta huolimatta käydä vuoropuhelua. Väkinäistähän se oli, mutta se voi kehittyä.

Elokuvakokemustani häiritsi yleisön nauru. Mitä huvittavaa tarinassa oli? Jokin yksittäinen huumoriksi tarkoitettu sanailu tai kommellus siellä tosin nähtiin, ja kissan edesottamukset olivat hauskoja. Mutta miksi nauretaan yhdessä sille, kun mies juoksee pakoon naista niin lujaa kuin pääsee. Molemmilla on hätä ja ahdistus. Monta muutakin kohtausta oli, jotka olivat ennemmin koskettavia tai surullisia kuin naurettavia. Silti nauru raikui enkä sitä voinut ymmärtää. Oliko nauru edes aitoa? Oliko kyse siitä, että jollekin kohtaus oli liian tunteisiin käyvä ja siksi piti olla nauravinaan. Nauru tarttuu. Pitää nauraa muitten mukana, vaikka itse ei koe tilanteessa mitään huvittavaa. Minusta komedia on asia erikseen eikä syvällisessä draamassa ole juurikaan naurettavuutta. Lämmintä ja elämänmakuista huumoria kylläkin, mutta se ei varsinaisesti herätä naurun pyrskähdyksiä, vaan mielihyvää ja hymyn karetta suupieleen. Ehkä olen tässä kohtaa liian kriittinen enkä osaa arvostaa toisten kokemusta. Voihan olla jotenkin niin, että me ihmiset kaikessa ristiriitaisuudessamme olemme niin hassuja, että on naurussa pidättelemistä.