Mika Waltari ja Erik Häkkinen

12. loka, 2021

Mika Waltari kirjoitti novellin nimeltä Jäinen saari pian toisen maailmansodan jälkeen, vuonna 1947. Tarina on syvällinen ja riipaisevan kaunis kertomus nuoren opiskelijanaisen ja ikääntyneen taiteilijan epätavallisesta kohtaamisesta. Teos kertoo yksinäisyydestä ja elämän merkityksellisyydestä tai merkityksettömyydestä. Tyttö sairastaa keuhkotuberkuloosia ja tietää kohta kuolevansa. Mies puolestaan näyttää rappiotilaan ajautuneelta juopolta, joka on joskus elämässään tullut tunnetuksi maalaustaiteilijana. Tyttö on ihastunut jo aikaisemmin hänen tauluihinsa ja halusi tulla tekemään opintoihinsa liittyvät tutkimuksen taitelijan teoksista ja hänen tarinastaan.

Elokuva on vuodelta 1964. Ohjaaja on muokannut Waltarin tekstistä käsikirjoituksen. Luulen, että Waltarin teksti on koskettanut ohjaajaa syvästi ja siksi hän päätyi dramatisoimaan juuri tämän tarinan. Hänellä oli syvä ymmärrys kirjailijan tekstiin, mikä näkyi elokuvassa. Vuoropuhelu on sanatarkasti Waltarin tekstiä, paria pientä muutosta lukuun ottamatta. Olen lukenut kirjan kauan sitten, mutta unohtanut sen kokonaan. Waltarin tekstin saattoi tunnistaa jostakin. Ehkä pohdinnoista, joissa käytettiin sanaa ”kenties”. Tai joidenkin lauseiden sanajärjestyksestä: ” Höynä olette”. Kohtelias teitittely lienee ollut ajan tapa, mutta minulle se on tullut erityisen tutuksi Waltarin kirjoituksista.

Katsoin nyt elokuvan ensin ja luin tarinan vasta sen jälkeen. Kirja sai kuvallisen hahmonsa, päähenkilöt saatoin nähdä elävämpinä kuin kenties ilman elokuvaelämystä. Mietin, miten oma mielikuvitukseni ei useinkaan riitä loihtimaan ihmisiä tai maisemia, vaan ne jäävät hyvin hämäriksi, vaikka niitä olisi tekstissä tarkasti kuvailtukin. Usein on hyvä niin, enkä sitä edes ajattele.

Seuraavassa on irrallisia lauseita, joihin kiteytyy jotakin merkityksellistä tästä tarinasta. Olisin voinut lainata monta muutakin ajatusta, mutta silloin tulisin ehkä siteeranneeksi koko kirjan eikä se olisi kovinkaan tarkoituksenmukaista.

”Kahta kukkaa viljelen sydämessäni”, tyttö ajatteli. ”Kauneuden kukkaa ja kuoleman kukkaa. Kenties ne ovat sama kukka, vaikka en sitä vielä ymmärrä.”

”Jos maalaa, voi sentään joskus tuntea, että on jotakin tarkoitusta elämällä. Jos ei, mitä muuta voi tehdä kuin juoda.” Ohjaajan toisessa elokuvassa (Harha-askel) päähenkilö löytää tähän pulmaan mielestäni juopottelua ja rellestämistä kypsemmän ratkaisun. Hän oivaltaa, että hyvään elämään kuuluvat myös vaiheet, jolloin kaikki tuntuu tylsältä. Silloin voi löytää merkityksellisyyden arkisesta elämästä.

”Yksinäisyydestä yhä suurempaan yksinäisyyteen.” Tämä lause jäi tytön mieleen, kun hän muisteli taiteilijan kertomia ajatuksia. Voiko olla, että todellista taidetta ei synny ilman että vetäytyy pois kaikesta omaan yksinäiseen maailmaansa. Oliko se Waltarin oma kokemus?

”Elän saaressa, jota ympäröi vain jäinen meri. Vain hylyt ajautuvat rantaan. Ja kuitenkin rakastan elämää. Siksi maalaan.” Ehkä kirjailija olisi voinut lausua näin omasta elämästään. Silloin maalaamisen tilalla olisi ollut kirjoittaminen.

”Ei ole mitään pysyvää”, sanoi mies. ”Taulutkin kuolevat. Meidän aikamme taulut kuolevat niin kuin ihmisetkin, vaikka niiden elinikä on ehkä vähän pitempi.” Tyttöä järkytti ajatus taulujenkin katoavaisuudesta.  Hän oli ajatellut, että ikuistaminen tarkoittaisi sitä kirjaimellisesti. Olihan taidehistorian sivuilla kauan sitten kuolleiden naisten kuvia. Ja he elävät yhä, vaikka ammoin ovat kuolleet. Mies oli maalannut tytöstä taulun, jonka nähtyään tämä toivoi muuttuneensa teoksen ansiosta kuolemattomaksi. Vakava sairaus ja kuoleman läheisyys sai hänet jo nuorena miettimään tällaisia. ”Maalasitte minut”, hän sanoi säikähtynyt ihmetys äänessään. ”Nyt en kuole koskaan. Kun olen kuollut, näkevät ihmiset minut yhä sellaisena kuin olin. Sellaisena kuin te näitte minut. Todempana kuin muut näkivät minut.”

Ehkä tässä Waltari pohtii ihmisille yhteistä kuolemattomuuden toivetta. Niin kauan kuin on ollut taidetta, ovat jotkut ihmiset tulleet ikuistetuksi. Heistä kerrotaan tarinoissa ja maalauksissa. Heidät muistetaan jopa tuhansien vuosien päästä, kun melkein kaikki muut ovat joutuneet unholaan. Tavallisen ihmisen kohtalona on tulla unohdetuksi sen jälkeen, kun enää ei ole ketään, joka olisi hänet nähnyt.

Jäinen saari

En Ö av is (ruotsinkielinen nimi)

The Island of Ice (englanninkielinen käännösnimi)

L'Île gelée (ranskankielinen käännösnimi)

Die Eisige Insel (saksankielinen käännösnimi)

Elokuva, pitkä fiktio, Suomi

Erik Häkkinen, ohjaaja

1964

Erik Häkkisen käsikirjoittama ja ohjaama draama Jäinen saari (1964) perustuu Mika Waltarin samannimiseen novelliin. Keuhkotautia sairastava taidehistorian opiskelija (Annikki Moksi) saapuu tekemään tutkimusta erakoituneesta ja alkoholisoituneesta taitelijasta (Kalervo Koski). Opiskelijaa kiinnostaa, miksi taiteilijan tuotanto koostuu julmista aiheista ja miten hän näiden kautta onnistuu kertomaan todellisesta elämästä. Viettäessään aikaa yhdessä he tutustuvat ja heidän välilleen syntyy rakkaussuhde.

Mika Waltarin pienoisromaani Jäinen saari on kirjoitettu vuonna 1947 ja WSOY julkaisi sen kokoelmassa Kuun maisema vuonna 1953.