Ahneus ja kaikkivoipaisuus

Mikä on päivän polttavin aihe? Ahneutemme tuhoaa tulevien sukupolvien elämän maapallolla. Minulle kaikki ja heti ja vielä enemmän kuin tarvitsen. Siinä on ahneen motto. Samalla vaiennettu omatunto kolkuttelee jossakin syvemmällä nakertamassa niin, että emme voi arvostaa itseämme ja sitä, mitä meillä on. Luovuuskin siinä touhussa kärsii. Ajatellakaan ei voi, koska sellainen vie mielenrauhan ja kuka sen kestää.

Oloni on hyvä ja olosuhteet elämälle vähintään kelvolliset. Siihenkin turtuu ja tottuu. Itsestään selvyyksistä ei osaa iloita riittävästi. Tänään on hyvä päivä. Ikkunasta näen oravan, jonka olemme ristineet Sakariksi. Olemme tuoneet sille tuliaisiksi kuusenkäpyjä syötäväksi ja naavaa pesän vuoraamiseen. Sillä näyttää olevan meneillään kiista harakan kanssa. Ikkunalaudalla kävi joku pikkulintu kurkkimassa huoneeseen. Ehkä se olisi halunnut tulla sisälle taloon. Lähiluonnon tarkastelu on kiintoisaa puuhaa. Ei ole todellista tarvetta matkustaa pitkän matkan päähän. Tekopyhästi olen moralisoimassa niitä, jotka varaavat matkoja maailman ääriin elämyksien perässä tai saadakseen vaihtelua arkeensa. Kulttuurin nälkä ajaa vieraisiin kaupunkeihin, koska siellä on taidetta, mahtava luonto ja vanhoja rakennuksia. Saa syödäkseen eksoottista ruokaa ja kaikki on erilaista kuin meillä täällä kotona. Ei minun taida auttaa kritisoida toisia, sillä olen omat matkani vieraille maille tehnyt turhankin monta kertaa.

Vaikka lokakuu on pitkällä ja vanhaan hyvään aikaan satoi pysyvä ensilumi maahan juuri 10. lokakuuta, nyt on poikkeuksellisen lämmintä ja aurinkoistakin. Viikonlopuksi ennuste lupailee jopa 15 astetta plussaa. Mikä sen mukavampaa kuin ulkoilla ja nauttia vielä syksyn valosta. Pieni epäilys siinä ilossa kuitenkin piilee. Onko tämä tyyntä myrskyn edellä? Ei kai sentään, sillä ennustetut ilmastonmuutoksen ikävät vaikutukset kolkuttelevat meidän ovemme takana vasta vuosien tai kymmenien vuosien päästä, jolloin oma osuuteni maailman menossa on kokonaan tehtynä. Olen silloin jättänyt mittavan hiilijalanjäljen luontoon. Se on hyvä käsite, vaikka en siitä paljon ymmärräkään.  Maalaisjärjelläni uskon tajuavani hyvin, miten voin sitä jälkeä kutistaa. Olen ajanut autolla monta turhaa retkeä, asunut liian isossa talossa, matkustanut lentokoneella jonnekin vain, koska halusin elämyksiä huomaamatta, että löytyisi noita lähempääkin. Ja mässäillyt niin että napa ratisi. Olen hakenut lähikaupasta muoviin käärittyjä elintarvikkeita. Osa niistä on kuljetettu eteläisestä Euroopasta saakka. Perulaisia tuoreita pensasmustikoita emme sentään ole ostaneet enkä ole pitkiin aikoihin ryhtynyt Vietnamista rahdattuun tuoreeseen tonnikalaan, vaan olen tyytynyt lähialueen lohikalaan. Senkin ostamme muovisessa kääreessä.

Olisinko ollut onnettomampi, jos olisin opetellut tyytymään vähään? Muistelen omaa isääni, joka eli varsin ekologisesti, tekemättä siitä sen isompaa numeroa. Toki hän joskus intoutui puhumaan hevosen puolesta ja piti sitä metsätöissä verrattomasti traktoria parempana. Hevonen kulki paksussakin hangessa ja osasi itse päätellä, mihin työmaalla pääsee ja minne on turha yrittääkään. Sitä paitsi hevonen osasi tulla kotiin omin päin. Nykyisin sen sanottaisiin toimivan automaattiohjauksella. Ajuri saattoi vaikka nukahtaa rekeensä tarvitsematta huolehtia matkan etenemisestä. Jallu- hevosemme jopa pisti juoksuksi, kun tiesi pääsevänsä kotiin työpäivänsä päätteeksi. Muulloin se ei pitänyt kiirettä ja oli niin ollen hyvänä esimerkkinä meille ihmisille.

Isällä ei ollut autoa, ei edes ajokorttia. Hän kammoksui ajamista, koska oli joskus nuorena miehenä törmännyt veljensä kuorma-autolla kotitalon seinään. Hyvä niin ja onneksi hänelle? Äidilläkään ei ollut halua omistaa moottoriajoneuvoa. Kerran näin hänen kokeilevan mopoa, mutta se ei totellut häntä ja automaattivaihteinen vehje kiihtyi hurjan näköiseen vauhtiin liian äkisti. Ei sellaisesta voi ihminen pitää ja siksi äiti ajeli mieluummin polkupyörällä. Kaupunkireissun hän teki sentään linja-auton kyydillä, ja kerran kävimme taksilla mummolassa, ja sitä reissua minäkin muistan kehuneeni koulussa. Oikein pirssillä oltaisiin menossa sukuloimaan.

Isän hiilijalanjälki jäi mitättömän pieneksi. Semmoisesta ei silloin puhuttu. Oli itsestään selvää, että pysyttiin kotikulmilla eikä ollut hinkua lähteä vieraisiin maihin. Kerran isä kävi Iittalassa, mutta ei siitä jäänyt hänelle kaukokaipuuta. Hän söi pääasiassa lähiruokaa. Metsä kasvatti marjat ja joesta sai kalaa sekä nahkiaisia. Perunat ja leipävilja kasvatettiin omassa pellossa. Nykyisin viljelymenetelmää kutsuttaisiin melkein luomuksi. Lehmätkään eivät kuluttaneet paljoa ylimääräisiä luonnonvaroja, sillä ne söivät kesällä laitumella ja talvet navetassa oman niityn heiniä, jotka oli korjattu talteen lähes ilman konevoimaa. Isällä ei ollut sisävessaa. Sähköä tarvittiin kattolamppuun, radioon, televisioon sekä moderniin aikaan siirtymisen jälkeen pyykinpesukoneeseen.

On monta hyvää syytä kirjoittaa ajatuksia ilmastonmuutoksesta. Ei suinkaan siksi, ettei siitä tarpeeksi keskusteltaisi nyt, kun IPCC:n raportti julkaistiin. Enkä kirjoita siksi, että luulisin tietäväni jotain sellaista, mitä muut eivät tietäisi. Kirjoitanpa pääsiassa omien ajatusteni selkiyttämiseksi. Huono omatunto olisi liiaksi seuralaisena, jos sivuuttaisin tämän teeman ja koettaisin valita jotain muuta. Ajankohtaista on paljon, mutta tämä on nyt tärkeinä.

On kyse meidän kaikkien elämästä. Tai tulevien sukupolvien, joista meidän on monta syytä huolehtia. Tuskin he meitä kovin monisanaisesti kiittävät, mutta vielä vähemmän arvostaisivat, jos olisimme sokeita sille tuholle, jota itse kukin olemme ahneena tekemässä. Me poltamme kilpaa kaiken, minkä syttymään saamme. Ei tarvitse mennä kovinkaan kauas kotoa, kun voimme nähdä loputtoman liikenteen virran. Mihin kaikki ovat menossa? Töihin vai shoppailemaan? Kenties muuten vain ajellaan, koska bensiini on halpaa ja autoilu mukavaa.

Kaikkivoipaisuuskuvitelmat eivät johda mihinkään. Olen monien muiden tavoin luottanut ihmisen kykyyn luoda tekniikkaa, joka korjaa virheidemme jäljet tulevaisuudessa. Minulla on perusluottamukseni elämän jatkuvuuteen ja siihen, että kaikki järjestyy ja kääntyy lopulta parhain päin. Sitä asennetta kutsuttiin aikoinaan nimellä katteeton optimismi ja se luokiteltiin maaniseksi oireeksi. Sen vastakohtana lienee katteeton pessimismi. Mitään hyvää ei tapahdu, jos emme tee mitään muutoksen eteen. Katteeton pessimisti kuiskii korvani juuressa, että turha on yrittää, koska oikeat saasteveikot asuvat jossakin ihan muualla. Mitä minun hyödyttää kulkea jalkaisin koleana syksyisenä päivänä, kun samaan aikaan intialainen polttaa urakalla kivihiiltä ja miljoonat autot tupruttavat mustaa savua taivaan täydeltä. Jostakin on silti aloitettava ja viisas tekee sen ensimmäisenä. Ei ole mitenkään suotavaa, että otetaan oppia niiltä, jotka eivät osaa tai piittaa. Esimerkin on hyvä mennä toiseen suuntaan. Silloin on olemassa edes pieni muutoksen siemen itämässä.

Ympäristötalkoisiin on osallistuttava. Ei ole vaihtoehtoa. Taloudellinen hyvinvointi on suotavaa, mutta eiköhän ole sopivaa pysytellä lähimaastossa nautiskelemassa. Asennemuutos on välttämätön, jotta vaurastuminen ei tuhoa kaikkea. Lentomatkailun voi hyvillä mielin jättää niille, joilla on erinomainen syy kulkea kauas. Suomalainen vapaa-ajan matkustaja lentää Kiinaan nähtävyyksiä ihastelemaan ja kiinalaiset tulevat tänne revontulet nähdäkseen? Katsellaan niitä itse ja jätetään ylimääräiset setelirahat Lapin yrittäjille. Sillä ehdolla tietenkin, että he eivät vie niitä kaukomaille vierahille. Kiinalaisella puolestaan on omassa elinpiirissäänkin tarpeeksi ihasteltavaa ja revontulen kuvan näkee internetistä. Miksi ihmeessä meidän kaikkien pitää päästä katsomaan samaa rakennusta tai taulua ja ottaa siitä kuva omalla kameralla.

En ole katteettoman pessimistinen omasta mielestäni. Uskon esimerkin voimaan ja siihen, että valistus auttaa tiedostamaan sen, mikä on elämässä oikeasti tärkeätä. Tarvitsemme oivaltavaa ajattelua oppiaksemme näkemään kauneuden lähellämme. Silti olen ilahtunut raportin aikaansaamasta sysäyksestä päättäjien puheissa. Tarvitaan nopeita toimenpiteitä, jotta elämä olisi tulevaisuudessakin antoisaa sekä meille itsellemme että koko luomakunnalle.