Lääkärin painajainen
Vaitiolovelvollisuuden voi käsittää monella tavalla. Tämä pilakuva on herättänyt ansaitusti hilpeyttä sosiaalisessa mediassa. Toivon mukaan joskus saisin tietää, kenen kynästä mainio kuva ja teksti on lähtöisin alun perin.
Vakavasti puhuen myös lääkärillä on hyvä tavallisella vastaanotolla olla suunvuoro. Häneltä tullaan hakemaan ammatillista apua sillä oletuksella, että lääkäri koulutuksensa ja kokemuksensa vuoksi osaa kysyä oikeat kysymykset ja tehdä oikeat johtopäätökset potilaansa parhaaksi. Nykyisenä aikana tosin moni tulee valmiin taudinmäärityksen kanssa lääkärin luokse. Potilaalla voi olla myös valmis lista tarvittavista tutkimuksista ja toivelista lääkkeistä tai muista hoidoista. Lääkärin tehtäväksi jää ainoastaan tehdä potilaan hänelle määräämät tehtävät.
Tilanne on outo ja nurinkurinen. Lääkärillä saattaakin olla ihan eri näkemys kuin potilaalla. Ennen vanhaan potilas todella tuli kysymään neuvoa asiantuntijalta. Lääkäri oli pitkän koulutuksensa aikana perehtynyt ihmisruumiin ihmeellisyyksiin, anatomiaan, fysiologiaan ja hallitsi kokonaisuuden. Hän tiesi myös psykologiasta riittävästi osatakseen hoitaa potilasta kokonaisvaltaisesti.
Mikään ei ole todellisuudessa ratkaisevasti muuttunut lääkärin osaamisessa verrattuna vanhoihin hyviin aikoihin. Nykyisin lääkäreitä koulutetaan vähintään yhtä perusteellisesti kuin ennenkin. Potilaat sen sijaan ovat modernimpia kuin ennen. He hakevat tietoa internetistä ja hyvä niin. Parhaassa tapauksessa he ovat valmiimpia kertomaan oireet ja sairaudenpelkonsa mitään tärkeätä salaamatta. Mutta kuka meistä voisi olla itsensä ja oman ruumiinsa tai mielensä suhteen asiantuntija? Arvelen, että lääkärin asiantuntemusta tarvitaan. Paras lopputulos vastaanotolla seuraa vuoropuhelusta. Potilas kertoo ja lääkäri tekee tarpeellisia lisäkysymyksiä. Hän tekee lyhyelläkin käynnillä salapoliisin työtä yrittäessään selvittää sellaista potilaalta itseltäänkin piilossa olevaa, joka ei voisi tulla puheeksi laisinkaan, jos lääkärillä olisi ”vaitiolovelvollisuus” pilakuvan tarkoittamassa merkityksessä.
Myös lääkäri on sokea ja kuuro oman ruumiinsa suhteen. Myös hänellä on vahva taipumus kieltää joitakin oireita. Hänkin todennäköisesti huolestuttavien oireiden ilmaantuessa turvautuu rauhoittaviin selityksiin ja koettaa ajatella jotakin muuta ja on taipuvainen kaikesta tiedostaan huolimatta tekemään virheellisen taudinmäärityksen. Lääkärinkin on mentävä vastaanotolle, kun hä-nellä on oireita, joita ei itse riittävästi ymmärrä.
Kokonaan toinen tilanne on silloin, kun lääkäri ei varsinaisesti pyrikään potilaansa kanssa yhteistyössä hakemaan diagnoosia ruumiillisiin vaivoihin. Silloin hän vain kuuntelee ja ”vaitiolovelvollisuus” on paremmin perusteltavissa.
Ehkäpä pilakuva ilmentää paremminkin psykoterapiatilannetta kuin varsinaista lääkärillä käyntiä. Psykoterapiassa on pitkän aikaa parasta saada puhua suunsa puhtaaksi ja kertoa mahdollisimman vapaasti vaivoistaan ja kaikesta muustakin. Jossakin vaiheessa on silti aika päästä myös vuoropuheluun. Lääkärille annetaan suunvuoro lopulta, ei suinkaan hänen suuremman tietävyytensä tähden, vaan sen vuoksi, että on erinomaisen hoitavaa saada kuulla toinenkin näkökulma omaan elämään.
Alla on esimerkki potilaan lääkärilleen osoittamasta vaitiolon vaatimuksesta. Lainaus on peräisin vieläkin julkaisemattomasta kirjastani, jossa eletään runsaan sadan vuoden takaista aikaa ja paikkana on Wienin kaupunki:
Mies puhui erikoiseen tyyliin, mutta en tietenkään tahdikkuudenkaan takia ihmetellyt ääneen havaintoani hänestä, sillä hänellä oli tapana nauraa kaikelle, mitä hän puhui eikä siinä sellaisenaan ole mitään kovin kummallista, sillä niin taidan tehdä itsekin varsinkin hermostuneena ollessani. Kysyttyäni syytä lääkärille tuloon, hän totesi närkästyneenä minun olevan kovin utelias, ja minun sopisi parantaa käytäntöjäni, sillä muuten hän ei suostuisi kertomaan minulle mitään.
”Olen kulkenut lääkärin luota toisen luo, ja aina on tuo sama inhottava kysymys, johon en toden totta osaa vastata. Minulla on selvä tarve tulla enkä totisesti tiedä, mikä minua vaivaa, ja toivoisin teidänkin ymmärtävän olla kyselemättä sen enempää enkä myöskään halua kuulla teiltä ennen aikaisesti minkäänlaisia taudinmäärityksiä, ja varmaan sopii, että kerron itse sen verran kuin pidän aiheellisena.
Lääkäreihin olen siis kyllästynyt, mutta en mistään muualtakaan voisi olettaa löytäväni vastausta polttaviin kysymyksiini, joista en itsekään ole selvillä. Joka tapauksessa minua ei nukuta juuri laisinkaan kuin päiväsaikaan korkeintaan. Öisin kuljen kaupungin hämärillä kujilla seuraa etsien, ja jos joku tulee vastaani, niin luikin piiloon kuin pahimman laatuinen rikollinen…” (Humu-wanha tarina elämästä 2016).